Kultakuumeen kolumni

Ihme ja kumma

: Kultakuumeen kolumni

Ilpo Mansnerus 17.2.2009

Kirjassaan Tuntematon tekijä englantilainen filosofi Richard Swinburne esittää havahduttavan ajatuksen: "On itse asiassa ihme, että mitään on olemassa. Luonnollisin tilanne toki olisi se, ettei olisi mitään, ei maailmankaikkeutta, ei jumalaa, ei yhtään mitään."

Luin tekstin, suljin silmäni ja kuvittelin ajatonta ja paikatonta tyhjyyttä, joka ei olisi edes pimeyttä, vaan ainoastaan nimeämätön ei-mikään. Ainoakaan tajunta ei olisi havaitsemassa eikä energian hivenkään herättämässä olematonta. - Mielenkiintoinen mietiskelyharjoitus, luonnoton ja tietenkin ristiriitainen, koska se on mahdoton ilman mietiskelijän olemassaoloa. Mutta kun syvennyttyäni olemattomuuden kuvitelmaan tunnistin tajuntani ja katsoin ympärilleni, saatoin vain todeta, että tässä maailmassa on jotakin varmaa, nimittäin olemassaolo. Ja olemassaolo on ihme.

Tieteessä ihme on sidoksissa saavutettuun tietoon - varmaankin nykyinen tietotekniikka olisi tulkittu ihmeeksi sata vuotta sitten. Tiede pyrkii laajentamaan tunnetun aluetta ja siis siirtämään ihmeen rajaa loitommalle. Se suhtautuu ihmeeseen kuin taikurin yleisö, joka tietää maagisuuden olevan lumetta ja yrittää silmä kovana keksiä luonnollisen selityksen. Mutta juuri luonnollisen selityksen vaatimus on tutkimuksen ongelma, koska "luonnollisuus" on kytketty todistettuun tietoon, patentoitu ja silattu arvovallalla. Itseään kunnioittavat, vakavat tiedemiehet kieltäytyivät tutkimasta Wrightin veljesten lentokokeita, koska kerran oli mahdotonta, että ilmaa painavampi esine pysyisi ilmassa. Yllättävää on, että väite esitettiin, vaikka linnut pilkkaavat sitä kaiken aikaa. Samantapaisin perustein kumotaan kaikki, mikä viittaa henkisen elämän autonomisuuteen: sitä ei ole, koska sitä ei voi olla. Elämähän on kemiaa.

Ennakkoluuloton tutkija suuntaa päin selittämätöntä; hän tietää ihmeen määrittyvän sen hetkisen tietämyksen mukaan. Ihmeellistä on kaikki luonnollinen, joka ylittää tietomme. Mutta on myös toinen ihmeen kategoria: ihme, jolle ei ole selitystä. Kun kysyn, miksi kaikkeus on olemassa, en odota löytyvän käsitteitä, jotka mahtuisivat ihmisaivoihin ja riittäisivät vastaukseksi. Huomio suuntautuu siis sisäänpäin: tämän rajallisen olennon ymmärryksen mahdollisuuksiin.

Tietoisuuteni on sidottu kolmeen ulottuvuuteen ja vaatimattomaan älylliseen kapasiteettiin; voin kuitenkin kuvitella muita olentoja, joiden tietoisuus ei ole inhimillisen rajoittamaa - ja mahdottomalta näyttää, että ihmisen järki olisi universumin huipulla. Maailman avautumisen mahdollisuuksia voin kartoittaa vain oman annetun olemukseni kautta. Ja on varmaa, että tuntematon on rajattomasti suurempi kuin tunnettu, ja minulle yhtä saavuttamaton kuin linnunrata kastemadolle. Siitä huolimatta,että nälkäiset linnut usein saavat kastemadot lentämään.

Ihmeen kartoittamiseen on kuitenkin myös toinen tie. Kun tiede sysii ihmeen rajoja loitommalle, taide pyrkii tuomaan ihmeen lähellemme. Tämän alueen todentaminen on tosin mahdollista vain subjektiivisesti, tai - niin kuin jokainen inspiroitunut taiteilija uskoo - myös kollektiivisesti, kun hengen yhteys toteutuu.

Mutta mikä on se ihme, jota taiteilija onnistuessaan välittää? Käyttääkseni valon metaforaa: tieto on tuikku, joka näyttää kirkastuvan ja valaisee yhä laajemmin. Voiko taide tuoda valoa jostakin tuon kehän ulkopuolelta? Jos näin on, onko taiteilija kuin hölmöläinen, joka säkillä kantaa valoa tupaan? - Varmaankin, jos vastaanottajan mieli on suljettu tila, jolla ei ole kykyä avautua. Taide voi kuitenkin tarjota myös viestin ikkunoiden avaamisesta, tulen sytyttämisestä, valaistuksesta. Valossa paljastuu taiteen paradoksi: todellisinta on selittämätön.

Mutta taiteen haaste vaatii vaivannäköä, valitettavasti.

Ilpo Mansnerus