Kultakuumeen kolumni

Kulttuuriporvareiden toivon kipinä

: Kultakuumeen kolumni

Otso Kantokorpi 3.2.2009

Huvittelen joskus nuorempien tuttavieni kanssa käyttämällä takavuosien poliittisia nimityksiä. Saatan esimerkiksi kertoa eräästä taidemaalarituttavastani, joka 1970-luvulla - silloin kun taidemaailmassakin vielä jylläsi puoluepolitiikka - kuului aatteellisesti "yleisdemokraatteihin". Jotkut olivat "stallareita", jotkut "revareita".

Nämä sanat eivät nykyään oikein enää tahdo aueta. Historiallisen tiedon lisääntyminen ei ole juurikaan lisännyt kielen rikkautta - pikemminkin päinvastoin. Kun seuraa esimerkiksi nettilehtien keskustelukommentteja, nimitetään kaikkia vasemmistolaisia yleensä yhden sateenvarjotermillä: kaikki ovat "kommareita". Tähän törmään jatkuvasti myös henkilökohtaisessa elämässäni. Olen aina nimittänyt itseäni "vasemmistolaiseksi", ja miltei kaikki ei-vasemmistolaiset tuttavani ja ystäväni nimittävät minua "kommariksi". Toiset tekevät sen hyväntahtoisesti hymyillen, ja toiset käyttävät sanaa suurin piirtein samassa merkityksessä kuin sanaa "homo" käytetään arkikielessä. Yhdessä ne saavat vielä lisävoimaa. On minullekin toisinaan tiuskaistu: "Vitun kommarihomo!"

Kaikessa tässä on toki jotain huvittavaakin, ja kyllähän me tiedämme, että ihmiset puhuvat useinkin toisin kuin oikeasti ajattelevat. Mutta on asiassa aidosti huolestuttaviakin puolia. Kun ryhdyin tarkemmin ajattelemaan asiaa, mieleeni tuli se retoriikka, jota Yhdysvalloissa on harjoitettu. Enkä puhu mistään äärioikeistolaisesta valkoisesta alaluokasta vaan siitä koulutettujen vallankäyttäjien puheesta, jota joukkotiedotusvälineet meille välittävät. Yhdysvaltain taistelu kommunismia vastaan on saanut monenlaisia sävyjä - väliin tuntuu siltä, että pelkkä eurooppalainen sivistys on yhtä kuin kommunismi.

Voisiko meilläkin tapahtua näin? Kuvittelen jo sitä tulevaa maailmaa, jossa Niinistö on presidentti ja Katainen pääministeri ja jossa demaritkin muuttuvat pikkuhiljaa kommareiksi.

1970-luvun taidemaailma oli monessa suhteessa vastenmielinen. Järjestöjen kokoukset olivat usein täynnä erilaista jyräystä ja avointa sodankäyntiä. Kyllä siinä taisi itse taide aika usein unohtua.

Tästä me pääsimme onneksi eroon jo 1980-luvulla, jolloin muun muassa feministinen slogan "henkilökohtainen on poliittista" muutti rajusti taiteessa esiintyvää poliittisuutta.

Taide on nykyäänkin varsin poliittista, mutta puoluepoliittisten sitoutumisten sijaan tärkeämpää osaa näyttelevät esimerkiksi identiteettipolitiikka ja yhteisöllisyys. Taiteilijat tuntuvat nykyään olevan ihmisen asialla - lähinnä sen ns. pienen ihmisen asialla.

Olen kirjoittanut sadoista taiteilijoista juttuja ja olen ollut valitsemassa taiteilijoita näyttelyihin. Tunnen lukuisia taiteilijoita, jotka ovat valtion kuvataidetoimikunnassa jakaneet apurahaa useille sadoille kollegoilleen. Käymissämme keskusteluissa ei ole koskaan tuotu esiin puoluepoliittisia ulottuvuuksia. Emme kukaan ole tienneet sitä, mikä on valintojen kohteena olleiden taiteilijoiden poliittinen kanta. Eikä se ole edes kovin kiinnostavaa. Kaikki se on ihan oikeasti jäänyt kauas 1970-luvulle.

Mutta onko sittenkään? Taiteen keskustoimikunnan tuore puheenjohtaja, päätyönään Nykytaiteen museo Kiasman johtaja Berndt Arell ei tunnu tätä uskovan. Tuoreessa Nykypäivä-lehdessä (4/09) todetaan, että "taiteilijakenttä on puoluepoliittisesti yksipuolinen". Arellin mukaan syynä on "taidehallinnon päätöksenteko, jota vasemmistoklikit hallitsevat mielensä mukaan".

Nykypäivän toimittaja Pertti Piispanen on otsikoinut juttunsa: "Häneen kulttuuriporvarit asettavat toivonsa." No, onhan minun tunnustettava, että en oikein tiedä, mitä "kulttuuriporvari" tarkoittaa. Mutta sen tiedän, että on vastuuntunnotonta ryhtyä puoluepolitisoimaan valtion taidehallintoa ja näkemään täysin perusteettomasti klikkejä siellä, missä niitä ei todellakaan ole pitkään aikaan ollut. Ei ole mitään syytä palata ajassa yli kolmekymmentä vuotta taaksepäin.

Otso Kantokorpi