Kultakuumeen kolumni

Pakoon ja kohti

: Kultakuumeen kolumni

Ilpo Mansnerus 20.1.2009

Viihteen paradoksi on siinä, että uuttera viihteen kuluttaja ei pohjimmiltaan viihdy, vaikka hän saattaakin näyttää rauhalliselta, jopa uneliaalta.

Viihde rauhoittaa, koska se ei tarjoa herätteitä eikä haasteita; sehän on ajanvietettä. Yleinen käsitys nimittäin on, että aikaa ihmisellä on rutkasti liikaa ja niinpä ajan sujuvasta kulumisesta ollaan valmiit maksamaan melkein mitä tahansa. Viihde tarjoaa vastapainon arkiselle raadannalle, joka puolestaan on tarpeen, jotta olisi varaa hankkia viihdettä ja sen nauttimiseen välttämätön sohva ympäristöineen. Silti tällaisen elämänkehän alla kytee jotakin: tyytymättömyys ja ikävystyminen, jonka taas voi peittää entistä rajummalla viihteellä, sellaisella joka ravistelee koko fysiikkaa tai aiheuttaa mielessä miellyttävää kauhistusta.

Viime aikojen ilosanoma on ollut, että viihdekin on kulttuuriharrastus. On osoitettu, että kaikki on kulttuuria: populaari-, underground- ja tapakulttuuri; formula-, jääkiekko-, väkivalta-, aikuisviihde-, puusee- ja pätkäkulttuuri. Tällaisia osakulttuureita pidetään usein aidompina ja rehellisempinä kuin vanhanaikaista korkeakulttuuria, jota nykyisin yhtenään mollataan, vieläpä samoin sanoin joilla sitä ennen ylistettiin. Herkkyys ja henkevyys ovat elitismin epäilyttäviä ominaisuuksia, joiden perimmältään arvellaan olevan teeskentelyä ja snobismia. Miksi emme siis muiden mukana nauttisi helposti nieltävää: hampaat eivät joudu koville ja suolitukoksistakin kyllä selvitään!

Silti, erityisesti epävarmoina aikoina, kun elämän perusta paljastuu turvarakenteiden pettäessä, saattaa syntyä kyllästymistä pelkkään ajanvietteeseen; vanhimmat muistavat sodan jälkeisen kiihkeän kulttuurin nälän. Ehkä elämässä olisi jotain selvitettävää henkisen ja fyysisen oravanpyörän ulkopuolellakin. Mitä järkeä on polkea muiden uurtamia uria, valmiiksi suunniteltuja elämyksiä kokien, valmiita ajatuksia jauhaen? Joskus eteen tulee kuitenkin pääteasema, eikä pysähtyvä enää saa tietää, mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu. Amerikassa joku kuuluu pyytäneen Kauniiden ja rohkeiden jatko-osan kasettina arkkuun. On siellä myös nähty, miten käy kun ahmii liikaa helposti sulavaa: puolen tonnin painoisena ei enää pääse ylös sängystä eikä edes mahdu ovesta ulos. Maailma kutistuu.

Taide avaa ja laajentaa kokemuspiiriä. Kirjallisuus opastaa oman navan ulkopuolelle valaisemalla todellista maailmaa toisen subjektin kautta, kuvataide haastaa havainnon osoittamalla näkyvää, mutta myös sitä mikä on näkyvän takana. Musiikki kutsuu hiljaisuuteen, jossa ihmisen oma soiminen ja resonanssi säveltäjän teoksen kanssa on tavoitettavissa. Kaikki tämä vaatii herkkyyttä ja avoimuutta, mutta samalla myös kehittää niitä. Se on tärkeää, koska ilman herkkyyttä elämä on piinallisen tylsää, kun rutiini ja aivojen meluisa urautuminen sulkevat kanavat sekä omaan olemukseen että ulkomaailmaan. Siksi taide ei keskeisesti ole sitä, mitä me nimitämme kulttuurielämäksi, lajeineen ja laitoksineen. Keskeisesti taide on avoin tie elämää kohti.

Ilpo Mansnerus