Ilmiöitä ulkomailta

Saksalaiset arvostelevat Baader Meinhof Komplex - elokuvaa murhaajien ihannoinnista

: Ilmiöitä ulkomailta

Pertti Rönkkö | 24.11.2008

Saksalaisesta Punainen armeijakunta -terroristijärjestöstä kertova elokuva Baader Meinhof Komplex on suututtanut terroristien uhrien omaiset. He syyttävät elokuvan tekijöitä uhrinäkökulman unohtamisesta sekä murhaajien nostamisesta äärivasemmistolaisten nuorten idoliksi.

Elokuvaa katsomaan tulleet äärivasemmistolaiset nuoret hurraavat ja taputtavat murhille ja pommi-iskuille, mutta osa iäkkäimmistä katsojista poistuu kesken esityksen, koska omasta maailmanvallankumouksesta unelmoivat vasemmistolaiset häiritsevät aplodeillaan elokuvan seuraamista. Baader Meinhof Komplex - elokuva antaa heidän mielestään tapahtumista vääristyneen kuvan, koska asioita tarkastellaan enemmän tekijöiden kuin uhrien näkökulmasta.

Vuonna 1972 Saksan Tukholman suurlähetystössä murhatun sotilasasiamies Andreas von Mirbachin poika Claes von Mirbach kertoo saksalaislehtien haastatteluissa, etteivät terroristit ampuneet hänen panttivangiksi otettua isäänsä siististi pamauttamalla, kuten elokuvassa annetaan ymmärtää. Punaisen armeijakunnan edustajat raahasivat miehen sidottuna rappukäytävään, ampuivat hänet lähietäisyydeltä ja heittivät haavoittuneen mutta yhä elossa olleen uhrinsa pää edellä alakerrokseen.

Mirbach kertoo ymmärtävänsä, ettei toimintaelokuvaan saada mahtumaan uhrien todellisia kärsimyksiä oikeissa mittasuhteissa, mutta juuri tästä syystä kerronnan painopiste olisi pitänyt olla murhattujen puolella.

Elokuvan kylmäverisistä tappajista antamaa liian positiivista kuvaa arvostelee myös Michael Buback, jonka valtakunnansyyttäjänä toimineen isän Siegfried Bubackin RAF murhasi 1977. Vastikään aiheesta itse kirjan kirjoittaneen Bubackin mielestä elokuva on selkeästi "tekijäfilmi", joka ei selitä, miksi valkokankaalla kauniina, älykkäinä ja viehättävinä esitetyt ihmiset jatkoivat murhaamista, vaikka viimeistään liikkeen perustajan ja päätekijän Andreas Baaderin kuoleman jälkeen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tajuta, ettei mielettömyys voi enää jatkua.

Elokuvan vahvasta tekijäperspektiivistä pahoitti mielensä myös RAF:n 1977 murhaaman pankkiirin Jürgen Ponton leski Ignes Ponto. Vastalauseeksi hän palautti liittopresidentin hänelle vuonna 1988 myöntämän Saksan ansioristin. Ponton leski perusteli protestiaan sillä, että vaikka Saksassa on joutunut tottumaan RAF:n uhrien loukkaavaan käsittelyyn, niin nyt valmistunut elokuva edustaa kokonaan uutta ulottuvuutta murhattujen nöyryyttämisessä.

Lisäksi Ponto muistuttaa, että elokuvan tekijät vaikenevat kokonaan DDR:n aktiivisesta roolista punaisen armeijakunnan toiminnassa. Hän moittii myös Saksan valtiota, joka ei ole saanut aikaiseksi muistomerkkiä punaisen armeijakunnan 34 uhrille.

Vaikka RAF lopetti toimintansa 1999, niin henki elää. Eräät vankilasta vapautuneet ex-terroristit ovat kohonneet uudestaan Saksan äärivasemmistolaisten idoleiksi. He eivät epäröi asettua maailmanvallankumouksesta haaveilevien vasemmistoautonomien mielenosoituskulkueen kärkeen tai suostua puhujaksi radikaalia muutosta hinnalla millä hyvänsä ajavien äärivasemmistolaisten iltamissa.

Vaikka RAF on liukumassa jo historiaan, niin Berliinin väkivaltaiset vasemmistoautonomit polttavat Berliinissä harva se yö bemareita ja mersuja eivätkä kaihda myöskään polttopulloiskuja. Punaisen armeijakunnan henki elää nykyisessä Saksassa ravinnerikkaassa maaperässä, eikä uusin aiheesta tehty elokuva intoa ainakaan laimenna.